Takaisin inssiäitiin

Tuli koti-ikävä. Jatkoin siis kirjoittamista Inssiäiti-blogin puolella. Tervetuloa sinne lueskelemaan!

Synnytystapa-arviota odotellessa

Ensi keskiviikkona meillä on aika synnytystapa-arvioon. Vanhan blogin puolelle kirjoittelin tuosta etisestä istukasta. Istukka siirtyi sitten etisestä matalalla sijaitsevaksi. Keskiviikkona katsotaan, sijaitseeko se liian matalalla alatiesynnytystä ajatellen.
 

Samaan syssyyn tapaamme varmuuden vuoksi anestesialääkärin. Minulla on selkä niin täynnä tatuointeja, että epiduraalipuudutusta sinne ei voida laittaa. Nyt lääkäri saa sitten katsoa rauhassa, että voiko sinne selkään tökkiä mitään puudutteita vai pitääkö mahdollinen sektio tehdä nukutuksessa. (Spinaali- ja epiduraalipuudutus laitetaan kuulemma eri nikamaväleihin. En tiedä, onko vielä jotain muita vaihtoehtoja.)

Jännittäviä aikoja siis eletään. Toivon hartaasti, että istukka sijaitsisi niin korkealla, että saisin luvan synnyttää alakautta. En yksinkertaisesti halua sektioon. Mutta eri vaihtoehtojen riskit pitää punnita tarkkaan. Koska ennalta suunniteltu sektio on hätäsektiota turvallisempi. Mutta alatiesynnytys olisi kaikkein turvallisin.

Laskettuja aikoja ja lyllerrystä

Kirjoittelin juuri ystävälle, että enää 2 vuorokautta ja 9 tuntia. Sitten saa synnyttää! Hänellä on ollut laskettu aika jouluaattona, joten hän ei ollut aivan samaa mieltä siitä, että odottaa vielä 2 vuorokautta ja 9 tuntia... Olo alkaa kuulemma käydä aika tukalaksi.

Meidän esikoinen syntyi raskausviikolla 42+1. Tiedän siis kokemuksesta kuinka pitkältä nuo viimeiset päivät ja viikot tuntuvat. Silti uskalsin kirjoittaa ystävälle, että odottaisi nyt vielä niin kauan että vuosi vaihtuu. Aika uhkarohkeaa, mutta otin riskin. Olisi todella kiva, jos meidän vauvamme syntyisivät samana vuonna.

Tällä oletuksella on tietenkin se pohja, että tämä minun vatsassa oleskeleva vauva viihtyy paikoillaan vielä ainakin sen 2 vuorokautta ja 9 tuntia. Mutta eiköhän hän viihdy, kun nyt on menossa vasta viikko 35+5, päivää vajaa kuukausi laskettuun aikaan.

Kävimme tänään ruokakaupassa ja hampurilaisbaarissa. Kävelin (lyllersis hitaammin kuin mummot) Prisman ympäri, ja kassoille päästyäni supistuksia tuli niin paljon, että pelkäsin oksentavani siihen paikkaan. Onneksi jono oli pitkä, joten ehdin levätä siinä ja pahimmat supistukset laantuivat. Siitä sitten lyllersin McDonald'siin herkuttelemaan ranskalaisilla.

Kävelin pitkästä aikaa noin paljon kerralla (eli kahden tunnin sisällä, khröm), mutta supistukset ovat edelleen läsnä. Onneksi tätä olotilaa ei kestä enää loputtomiin. Pian saan alkaa kävellä normaaliin tahtiin! Ja keväällä pääsen ehkä jopa hölkkälenkille! Uskomatonta...

Elämää ja odottamista

On kauheaa huomata odottaneensa jotain niin kovasti, että on unohtanut elää siinä välissä.


Raskaus on pitkä aika. (Ei, lause ei todellakaan ole järkevä, mutta se kuvaa parhaiten sitä, miltä minusta nyt tuntuu.)

Raskauden odottaminen saattaa olla pitkä. Joillain se on oikeasti pitkä, joillain se vain tuntuu pitkältä. Ja sitten on tietenkin niitä, joilla se käy ihan huomaamattaa. Yllättäin. Kaksi viivaa, jotka ilmestyvät sotkemaan huolellisesti suunnitellun elämän.

Aika venyy huomaamatta. Siihen tulee silmukoita, ja yhtäkkiä huomaa eläneensä saman päivän yhä uudestaan ja uudestaan. Päivät ja viikot katoavat jonnekin. Odottaessa.

Vaikka elämä on nyt. Mitään ei tarvitse odottaa, koska kaikki on tässä. Jonkin odottaminen on vain lupaus tai toive jostakin, jota ei vielä ole saanut.

Pitää siis vaalia ja rakastaa sitä, mitä on nyt.

Äitiyslomasuunnitelmia

Todellisuus läsähti vasten kasvoja kun töistä tuli viesti, jossa kyseltiin, että milloinkas se minun äitiyslomani loppuu... Sen päivämäärän sai helposti kaivettua Kelan papereista, mutta sitten pitikin alkaa miettiä, että kuinkas se vanhempainvapaa oikein jaetaan. Vai jaetaanko ollenkaan?

Kuuden kuukauden täysimetys ei oikein kannusta menemään töihin ennen kuin vauva on sen puoli vuotta. Eikä siinä ensimmäisenä sormiruokapäivänäkään oikein voi olla heti yhdeksää tuntia poissa (työaika+työmatkoihin kuluva aika). Tietenkin sitä voisi pumpata ja laittaa mies tiskailemaan tuttipulloja, mutta olisiko siinä mitään järkeä?

Mutta sitten taas jos imetys ei onnistu, niin vauva on jo valmiiksi pullolla, ja joku toinen minun lisäkseni on aivan yhtä kykenevä ruokkimaan häntä. Mutta tätä ei välttämättä tiedä vielä siinä vaiheessa kun töihin pitää ilmoittaa vanhempainvapaasta. Jos vauva menee yliaikaiseksi niin hän syntyy viimeistään helmikuun puolessa välissä. Minun pitää ilmoittaa vanhempainvapaasta töihin viimeistään 26.2., eli vauva on silloin minimissään pariviikkoinen.

Tätä asiaa ei tarvitsisi niin hirveästi pähkäillä jos minulla ei olisi niin kova hinku töihin. Olin kovasti odottanut tämän syksyn ja talven työjaksoa. Minun oli tarkoitus työskennellä seitsämän viikkoa ennen äitiysloman alkua. En päässyt kuitenkaan päiväksikään töihin, koska olen joutunut olemaan sairaslomalla. Tänään oli viimeinen sairaslomapäivä ja huomenna on ensimmäinen äitiyslomapäivä.

Hinku töihin on tällä hetkellä kova, mutta en aio mennä töihin perheen hyvinvoinnin kustannuksella. Sen takia ajattelin, että minä kävisin töissä jonkin lyhyen jakson vanhempainvapaan aikana sellaisessa vaiheessa kun mies, vauva ja Vauhtihirmu pärjäävät MUKAVASTI täällä kotona. Hyvä aika saattaisi olla siinä vaiheessa kun vauva on lähempänä kahdeksaa kuukautta. Se aika menee kuitenkin pitkälle syksyyn. Olisi ollut mukavampi käydä töissä loppukesästä tai alkusyksystä kun päivät ovat vielä kohtuullisen pituisia.

Ja jos mies jäisi vanhempainvapaalle suoraan kesälomalta, niin hän olisi vauvalle jo valmiiksi tuttu (kyllä, kyllä, on oma isä toki muutenkin tuttu, mutta onhan se eri asia onko sitä kotona koko päivän vai vain 2/3 päivästä). He olisivat ehtineet kehittää omia rutiineja loman aikana, ja minä voisin sitten sulavasti aloittaa pienen työrupeaman. Kesän loppupuolella vauva on kuitenkin vielä aika pieni...

Onneksi meillä on tässä vielä hetki aikaa miettiä ja tuijotella kalentereita.

Raivotarjontaa ja raskausarpia

Ohhoh! Sain viime torstaina vauvan neuvolakorttiin ensimmäisen kerran merkinnän RT. Asiaan vihkiytymättömille kerron, että RT tarkoittaa raivotarjontaa ja se taas tarkoittaa sitä, että vauva hengailee mahassa pää alaspäin. JEE! Vauva pitää edelleen aikamoista showta tuolla vatsassa, joten en ole varma jääkö hän nyt paikoilleen. Tänä aamuna hikka tuntui kuitenkin edelleen tuolla alhaalla, eli oikeassa paikassa.

Tila vatsassa vähenee koko ajan, joten vauvan liikkuminen tuntuu välillä aika kivuliaalta. Näillä viikoilla vauva painaa keskimäärin kaksi kiloa ja on noin 40 senttiä pitkä. Kyllä semmoinen mötikkä saa aikamoisen heilumisen aikaan. Viimeksi keskiviikkona hän heitti taas kärrynpyörän. Napa raukkani on aivan hellänä ja Vauhtihirmun aikaiset raskausarvet ovat tulleet näkyviin. Ne ovat hailakan hopeanvärisiä pieniä juovia tuossa navan ympärillä. Ennen tätä raskautta ne olivat aika näkymättömiä, jos niitä ei ihan etsimällä etsinyt.

Uusia raskausarpia en millään haluaisi. Voiko niitä sitten jotenkin ehkäistä? Voi ja ei voi. Painonnousun pitäisi olla maltillista ja ihoa pitäisi muistaa sivellä öljyllä pari kertaa päivässä. Arvatkaa toteutuuko kumpikaan noista minun kohdallani... Painan tällä hetkellä vähemmän mitä painoin Vauhtihirmua odottaessa samoilla viikoilla. Mutta hänen kanssaa minulle tuli todella paljon kiloja. Jotka kuitenkin lähtivät nopeasti raskauden jälkeen, joten ne olivat pääasiassa hormonaalisia raskauskiloja (kehon aineenvaihdunta muuttuu raskausaikana ja keho kerää tarkasti kaiken ravinnon, jotta äidillä riittää rasvaa imetystä varten).

Painonnousu minua ei haittaa, koska tiedän kilojen lähtevän nopeasti synnytyksen jälkeen. Mutta ne raskausarvet. ÄÄÄähhhh. Ne seuraavat mukana loppuelämän. Toisaalta, Vauhtihirmun aikaiset arvet olivat lähes näkymättömiä, niin ehkä ne mahdolliset uudet arvetkin haalistuvat. Tai sitten voisin vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja vähentää vähän tuota ylimääräistä popsimista...

Tulipas muuten tästä mieleeni, että voisin lisäillä tänne uuden blogin puolelle vanhoja kirjoituksia esimerkiksi juuri näistä raskauskiloista.

Vaeltava hikka

Pikkuinen tuolla masussa aiheuttaa tietämättään välillä aikamoista epämukavuutta rakastavalle äidilleen. Vauva on pyöriskellyt ympäri ämpäri mahaa viimeiset viikot. Mikäs siinä, tilaa on, eikä vielä ole mikään pakko kiinnittyä oikeaan asentoon. Hän oli kuitenkin neljä päivää putkeen oikeassa asennossa (eli pää alaspäin), ja ehdin jo ajatella, että: "JES! Nyt hän vihdoin on tajunnut oman (ja äitinsä) parhaan!"

Vielä eilen puolenpäivän aikaan Pikkuisen hikka tuntui oikeassa paikassa, eli tuolla tosi alhaalla vatsassa. Ja pieni peppu puski mammaa söpösti kylkiluihin. Vauhtihirmukin kokeili vauvan hikkaa ja ihmetteli kovasti, että onko vauva jo hereillä. (Olen sanonut, että vauva nukkuu tuolla mahassa ja kasvaa koko ajan isommaksi, ja sitten kun hän on tarpeeksi iso, hän syntyy ja sitten saamme nähdä hänet. Poika on kovasti jo yrittänyt tarjota vauvalle erilaisia leluja, pussannut ja paijannut mahaa. Ihana poika.)

Mutta hikkaan siis. Ehdin siis juuri tottua siihen, että vauva on nyt sitten oikein päin, kun hän yllätti mammansa ja päätti alkaa pyöriä ympyrää. Eilen nejän aikaan hikka oli yhtäkkiä siellä, missä peppu oli aiemmin ollut! Tai siis ei yhtäkkiä... Kun noin kaksikiloinen myökky heittää kärrynpyörää mahassa, niin ei se ihan yhtäkkiä käy... Mutta joka tapauksessa, vauva siis kääntyi eilen täyden ympyrän vatsassa. Hikka tuntui pitkin päivää eri puolilla, joten hänen sijaintinsa oli helppo paikallistaa.

Ehdin jo harmitella (okei, okei, manata) miehelle, että olis vauva nyt saanut pysyä pää alaspäin. Itsellä on paljon mukavampi olla, kun vauva on pää alhaalla, koska silloin hän pääsee potkimaan vain kylkiluihin eikä minnekään herkempään paikkaan. Ja se möyrintä mitä kärrynpyörän tekeminen mahassa aiheuttaa! Napani meinasi räjähtää ja koko vatsan seutu oli hellänä.

Tänä aamuna sain kuitenkin ihanan herätyksen. Vauvan hikka tuntui alhaalla, oikeassa paikassa! Wohoo! Iloitsin asiasta Haaveilijallekin, joka lähti tänä kauniina talvisena aamulla metsälle.

Pitääpäs liittää tähän myöhemmin jokin mahakuva, kunhan vaan saan tuon valokuvilla varustetun tietokoneen avattua.

Jälkikirjoitus. Arvatkaas, mitä tuo vauveli nyt sitten taas tekee? No heittelee kärrynpyörää tietty! Voihan...!