Pikkujoulujuhlat, väsymystä ja vaatehaaveita

Tämä sesonki on ihanaa aikaa! Tänään oli avoimen päiväkodin pikkujoulujuhlat. Kuten tavallista, lähdimme avoimeen päiväkotiin ennen aamiaista. Yleensä poika syö aamupuuron siellä, mutta tänään oli niin paljon tohinaa, että hän ei oikein malttanut. Eikä hän tietenkään sitten jaksanut tanssia ja soittaa kovinkaan paljon. Luovuimme esiintymisestä muutaman joulubiisin jälkeen ja menimme syömään aamiaista. Loput ajasta menikin sitten mukavasti taikataikinaa leipoen ja pikkutraktoreilla ajaen.

Mutta Vauhtihirmu on ollut ihmeellisen väsynyt koko päivän. Sen lisäksi, että minä annoin hänelle väärää salaatinkastiketta viime keskiviikkona, hänelle tarjoiltiin kylässä väärää kääretorttua viime lauantaina. Meille väitettiin kiven kovaan, että se kääretorttu oli tehty perunajauhoihin. No sen jälkeen kun minä olin maistanut sitä, totesin, että se oli tehty gluteenittomiin jauhoihin. Joille poika on allerginen. Paljon enemmän allerginen mitä sille salaatinkastikkeelle. Ja salaatinkastikkeessa oli vain yksi pieni ainesosa, joka ei sopinut. Kun taas kääretortussa suurin osa oli sopimatonta.

Ei siinä muuta kuin lautanen äkkiä pois pojalta. Ja selittelyä, miksi herkut viedään hänen nenänsä alta. Eikä meillä tietenkään ollut mukana mitään vastaavaa herkkua. Onneksi Vauhtihirmu otti asian loppujen lopuksi aika hyvin. Mutta isäntäväen erhettä ihmettelen kyllä kovasti. Miksi väittää, että kääretorttu on tehty perunajauhoihin, jos ei oikeasti muista mitä jauhoja on käyttänyt mihinkin torttuun? Ja eron maistaa hyvin selvästi.

Opinpahan siitä ainakin sen, että maistan itse ensin kaikkea mitä Vauhtihirmulle koitetaan tarjota. Ei riitä, että leipoja sanoo käyttäneensä sopivia raaka-aineita. Harmi vain, että kaikkea ei maista noin helposti.

Meidän viikonloppumme ja alkuviikko meni sitten kotona kipeän pojan kanssa. Tämän päiväinen väsymys on luultavasti vain jatkoa sille kääretortulle. Tällaisesta palautuminen kestää jopa pari viikkoa. Yleensä poika jaksaa kuitenkin tsempata kaupungilla, ja on kotona sitten väsyneempi. Niin kuin tänäänkin. Päiväunet ovat tavallisesti menneen talven lumia, mutta tällaisina päivinä poika tarvitsee ne. Tänään hän nukkui päiväunet, heräsi niiltä itsekseen, mutta on ollut koko loppupäivän aika väsynyt.

Mutta eiköhän tämä tästä taas.


By the way. Sain tänään ensimmäisen palkan. Tuntuu aika hyvältä. Vaikka en valitettavasti ole päässyt tekemään niitä töitä, joista tuo palkka tuli, sairaslomalla kun olen. Palkkapäivän kunniaksi aion mennä ostamaan pari uutta vauvanvaatetta, jotta uusi vauva saisi edes jotain ihan uutta ja omaa. Aion pelata riskipeliä ja ostaa sekä tytöille sopivia että pojalle sopivia. Ne "väärät" voi sitten antaa lahjaksi jollekin toiselle.

Näin kuitenkin niin ihania vauvan vaatteita viime viikolla KappAhlissa, että niitä on vain pakko saada! Tyttövauvalle ihania vanhan puuteriroosan värisiä mekkoja ja molemmille sopivia tummanharmaita ja vaaleita haalareita. Tytöille on aivan älyttömästi ihania hepeneitä! Onkohan yksi syy siinä, että en ole ultrassa halunnut tietää vauvan sukupuolta se, että haluan pitää ikkunan auki tyttövauvan mahdollisuudelle...? Vauhtihirmusta tiesimme alusta asti, että hän on poika, joten en ole päässyt koskaan 'siinä mielessä' hypistelemään tyttöjen vaatteita.
 

Muuten.. Vaikka olen kuinka älyttömän innostunut noista vanhan puuteriroosan värisistä mekoista, kannatan silti sukupuolisensitiivista elämää. Onneksi se ei sulje pois sitä, että pukisin pikkuisen tyttöni (jos sellaisen joskus saan) vaaleanpunaiseen mekkoon. Mutta se sallii sen, että rakas poikani saa pitää käsilaukkuja ja työnnellä nukenvaunuja avoimessa päiväkodissa. Helsingin Sanomissa oli muuten hauska kolumni. Kannattaa lukea! Hyvin kasvatettu tyttö ei tottele

Pelastakaa lapset ry:n joulujuhla...

...on paikka, jossa olen käynyt viimeksi yli kaksikymmentä vuotta sitten. En edes tiennyt, että sitä järjestetään edelleen. Enkä silloin reilu parikymmentä vuotta sitten tiennyt (tai enää muistanut), kuka sen järjestää. Kuitenkin, viime sunnuntaina olin siellä pojan ja miehen kanssa.

Ja ihanaahan siellä oli! Kunnes poika huomasi, että siellä lauletaan ja hänen huuliharppunsa on kotona! Vauhtihirmu ei pahemmin laula (liekö äitiään fiksumpi ja tietää jo tuossa iässä, että meidän perheestä kukaan ei osaa laulaa?), eikä hän oikein leikikään musiikin tahdissa (niitä hämähämähäkki-juttuja). Mutta hän tanssii ja soittaa ja taputtaa rytmiä käsillään! 

Poika päästi niin surullisen itkun, eikä millään halunnut enää jäädä juhliin ilman huuliharppuaan, joten kiltti isänsä lähti sitä kotoa hakemaan. Onneksi, koska sen jälkeen juhlista tuli aivan mahtavat! Kun muut tanssivat ja lauloivat piirileikkejä isossa ympyrässä, Vauhtihirmu seisoi siellä keskellä ja soitti huuliharppua. Hän oli todella hellyyttävän näköinen siellä vieraiden ihmisten keskellä soittaessaan ja keinuessaan soiton tahtiin!

Samoin kun oli leikki, jossa piti tanssia aina musiikin soidessa ja sitten pysähtyä musiikin hiljetessä, niin poika soitti huuliharppua. Ja lopetti aina kun musiikki loppui. Kosketinsoittaja katseli poikaa hymyillen ja minä olin pakahtua ylpeydestä noin rohkeasta pojasta.

Kävimme muskarissa pojan ollessa pieni, eli kolmen kuukauden iästä vuoden ikään. Silloin leikitimme ja lauloimme myös kotona. Eikä poika osannut vielä siinä iässä vastustella minun laulamistani. Heh. Nykyään avoimessa päiväkodissa on lauluhetki pari kertaa viikossa, ja aina kun minä yritän muiden vanhempien mukana laulaa ja leikkiä (niitä hämähämähäkki- ja muita juttuja), niin poika tulee luokseni ja sanoo: "Hiljaa." Ja pitää käsistäni kiinni, jotta en voi leikkiä.

Tuolla joulujuhlassa yritin myös leikkiä muiden mukana. Poika tuli sieltä piirin keskeltä luokseni ja ja sanoi: "Hiljaa." Ja piti käsistäni kiinni, jotten voi leikkiä. Pitää varmaan tämän mamman pikkuhiljaa tajuta olla hiljaa... Olen kyllä luvannut olla maailman noloin mutsi, mutta jos pojalle olisi sattumalta suotu sävelkorvaa, niin minun kiekumiseni taitaa oikeasti olla tuskaista kuultavaa...

Joka toista haukkuu, on itse

Voisin hakata päätäni seinään, mutta eihän se mitään auttaisi. Annoin pojalle toissapäivänä puolivahingossa sellaista salaatinkastiketta, jolle hän on allerginen. Ja juuri samana päivänä kun kirjoitin allergiapurkauksen!

Meillä pääsi loppumaan se meidän tavallinen salaatinkastike. Annoin sitten pojalle uutta salaatinkastiketta, jonka tuotetiedot olin lukenut viikkoa aimmin. Jolloin myös mainitsin miehelle, että tämä ei sovi pojalle, meidän pitää ostaa lisää sitä tavallista. No sitten toissapäivänä, kun tulimme kotiin perhekahvilasta nälkäisen, kärttyisen pojan kanssa, ja yritin kiireessä laittaa meille syötävää, en muistanut että se salaatinkastike ei sovi pojalle.

Poika kävi itse hakemassa pullon jääkaapista, ja minä avasin korkin ja kaadoin sitä hänen lautaselleen. Mikään kello ei soinut päässäni.

Eilen illalla mies huomasi, että pojalla on yksi näppy selässä. Minäkin menin katsomaan ja löysimme lisäksi kaksi näppyä vatsan puolelta. Olimme samana päivänä käyneet mammakahveilla, mutta sanoin miehelle, että en nyt ala soittelemaan varoituksia mistään rokosta ennen kuin tulee selvempiä jälkiä.

Mietimme tietenkin myös, onko poika syönyt jotain sopimatonta, ja mieleeni tuli vain se, että olimme käyttäneet yhteistä margariinia perhekahvilassa. Näpyt olivat siis samannäköisiä, mitä pojalle tulee esimerkiksi vehnästä. Katsoin tietenkin margariinia levittäessäni, että pojan (kotoa mukana tuodulle) leivälle ei tarttunut mitään palasia margariinin mukana. Kotona käytämme siis nykyään yhteistä margariinirasiaa, vaikka mies syö vehnäleipää.
 

Silloin kun etsimme pojan allergioita, niin miehellä ja meillä oli omat margariinit. Niin herkkä poika ei ole vehnälle (tai millekään sellaiselle, mitä leivästä saattaa löytyä), että tarvitsisi ihan oman margariinin. Katsotaan, saanko oman margariinin sitten taas kun vauva on syntynyt.

Poika oli siis muuten ihan tavallinen itsensä, joten laitoimme hänet normaalisti nukkumaan. Hän nukkui klo 20-23.30. Sitten hän olikin hereillä klo 23.30-03.30. Vaikka hän oli ihan älyttömän väsynyt, vaikka teimme kaikkemme, jotta saisimme hänet nukkumaan (keinutimme sänkyä, keinutimme sylissä, paijasimme selkää, sivelimme sääriä ja niin edelleen) hän ei vain saanut unen päästä kiinni. Sitten vihdoin klo 03.25 hän sammui.

Yöllä ehdin jo ajatella, että tätä se tulee sitten taas olemaan vauvan kanssa. Koska tällaista se oli pojan kanssa hyvin pitkään. Mutta silloinkaan minulla ei välähtänyt, että hän olisi syönyt jotain sopimatonta.

Poika nukkui aamulla 8.45 asti, jonka jälkeen tulimme alakertaan. Laitoin teeveden kiehumaan ja avasin jääkaapin. Katsoin salaatinkastikepulloa. Aivoissani sytytti VIHDOIN! Soitin siinä sitten miehellekin töihin ja kerroin, että ei meidän mitään rokkoa tarvitse tässä pohtia. Tarvitsee pohtia vain sitä, että kuinka paha raskausdementia vaimolle iskeekään...

Ehdin kahden vuoden imetysaikana tottua siihen, että poika voi syödä kaikkea mitä minäkin voin ja toisinpäin. Luultavasti sen takia aivoni eivät rekisteröineet sitä salaatinkastiketta sen kummemmin, koska minä voin syödä sitä. Nyt minun pitää siis skarpata!

Onneksi tätä ei ole tapahtunut useammin kuin tämän kerran. Ja onneksi poika ei ole hengenvaarallisen allerginen millekään, koska muuten joutuisimme poistamaan kaikki sellaiset ruoka-aineet talosta minun raskausaikanani. Tai itseasiassa ehkä jopa koko tulevaksi imetysajaksi! Koska muistaakseni (heh, heh) tämä dementia vain pahenee silloin.

Unirytmi

Kuinka pienestä se välillä onkaan kiinni. Siis 2,5-vuotiaan unirytmi. 

Poika nukahti eilen neljän aikaan autoon pariksikymmeneksi minuutiksi. Tuo pieni torkahtaminen aiheutti sen, että hän nukahti yöunille tavallista myöhemmin. Ja mikä erikoisinta, nukkuu nyt  tavallista myöhempään. (Hän siis lopetti päiväunien nukkumisen tuossa alkusyksystä.)

Poika on ollut kellontarkka viimeiset viikot heräämisen suhteen, riippumatta siitä, mihin aikaan illalla on saatu unenpäästä kiinni. Nyt hän kuitenkin edelleen vetelee sikeitä yläkerrassa, kun minä olen alakerrassa. Mitä hän ei yleensä tee. Viimeistään siinä vaiheessa kun minä olen pessyt hampaat, poika on herännyt. Nyt olen jo alakerrassa juomassa teetä.

Pitää varmaan mennä ja herättää hänet. Tätä ette kuule tässä talossa kovinkaan usein! Ehkä noin kerran vuodessa. 

Sainkohan nyt tuon kellon kuntoon...? Jostain syystä olin aluksi Naurusaarten aikavyöhykkeellä. Ehkä se kuvasti hyvin tämän talon sisäistä olemusta. Heh.

Ihana, ihan tavallinen päivä (ja allergiapurkaus!)

Välillä ihan tavallinen päivä on tavanomaista ihanampi. Olimme tänä aamuna perhekahvilassa. Poikkeuksellisesti meillä ei ollut mukana "omia" kavereita, vaan lähdimme kahdestaan pojan kanssa. Vaihtelun vuoksi oli ihan mukavaa olla hiljaa porukan keskellä. Yleensä papatamme ystävien kanssa taukoamatta. Nyt juttelin silloin tällöin ohjaajien ja muiden äitien kanssa (yhtään isiä tai isovanhempaa ei ollut paikalla), mutta pääasiassa puuhastelin pojan kanssa. Oli mukava keskittyä vain häneen.

Kahvilassa yksi äideistä alkoi puhua lapsensa allergioista. En ehtinyt kahvilassa puhua hänen kanssaan kun olimme koko ajan eri puolilla huonetta. Kävelimme kuitenkin samaa matkaa autolle hänen kanssaan, ja pääsimme vertailemaan kokemuksiamme. Oli ihanaa jutella jonkun kanssa, jonka lapselle ei sovi se "kaikelle pitää siedättää" -juttu, joka on nykyään vallitseva trendi.

Heillä on myös se tilanne, että jos lapselle annetaan murusiakaan siitä ruoka-aineesta, jolle hän on allerginen tai hänen epäillään olevan allerginen, niin kukaan perheessä ei nuku. Totesimme yhdessä, että nukkuminen on aika tärkeää. Ja jotku luulevat, että jos nyt vähän antaa jotain allergiaoireita aiheuttavaa ruokaa, niin lapsi nukkuu huonosti yön tai kaksi (kyllähän jokainen aikuinen pärjää niin kauan huonoilla unilla!). Mutta ei. Elimistö palautuu ennalleen vasta kahden viikon päästä.

Olen puhunut (vääntänyt kättä) näistä allergia-asioista jo niin kauan (monesti turhaan!), että nykyään usein välttelen niihin keskusteluihin osallistumista. Jos joku tulee suoraan minulle puhumaan tai kysymään neuvoa, niin tietenkin juttelen ja kerron asioista. Mutta muiden keskusteluihin en oikein jaksa osallistua. On niin paljon aikuisia, jotka toistavat neuvolantätien (JOTKA EIVÄT  OLE SAANEET MINKÄÄNLAISTA ALLERGIAOHJAUSTA) ohjeita ajattelematta itse ollenkaan. Turhauttavaa.
 

Ikävän usein käy niin, että allergiselle lapselle syötetään sellaisia ruokia, joista hänen ihonsa menee rikki tai joista hän saa hirvittäviä vatsavaivoja. Sitten ihmetellään ja harmitellaan kun lapsi (eikä kukaan muukaan perheessä!) nuku. Ja sitten aloitetaankin kuuden kuukauden iässä unikoulu! Hirvittää ajatella, millaisia aikuisia kasvaa näistä lapsista, joiden perustarpeet (siis kivuton elämä!) jätetään huomioitta, ja heidät jätetään selviämään yksin. (Tassuttelut ja muut pehmeät uneenauttamiskeinot sopivat vain terveille lapsille! Muut unikoulusysteemit ovat mielestäni niin epäinhimillisiä, että en edes ala kirjoittaa niistä tässä.)

Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin. Minä en todellakaan kannata sitä, että lapselle syötetään vain paria tarkkaan valikoitua ja tarkasti prosessoitua ruoka-ainetta ja jätetään kaikki muu "varmuuden vuoksi" pois. Vaan kannatan sitä, että jos vauvalle tulee allergiareaktio jostakin ruoka-aineesta, niin se jätetään pois hänen (ja imettävän äidin) ruokavaliosta. Vauvan elimistö on hyvin kehittymätön ja esimerkiksi suolisto on valmis vasta noin kolmevuotiaalla. Elimistöä ei siis pidä kuormittaa ylenmäärin ennen kuin se on edes valmis. Siedätyshoitojen aika on sitten myöhemmin.

Kannatan siis monipuolista ruokavaliota. Ja kaikkea saa testata, mutta jos siitä tulee ikävä allerginen reaktio, niin minun mielestäni sitä ei pidä syödä. En tiedä kuinka moni äiti (tai isä, mutta yleensä naiset ovat tarkempia ulkonäöstään) tekisi itselleen niin, että jos hän saa ihottumaa vaikka vehnästä tai tomaatista, niin söisi näitä ruokia vapaaehtoisesti. Ikävän usein kuitenkin näkee alle vuoden ikäisiä vauvoja, joilla on hirveästi ihottumaa poskissa tai käsissä tai pepussa tai missä vain kehossa. Ja sitten siihen laitetaan kortisonirasvaa, jotta saadaan ihottuma pois, mutta ei edes ajatella, että jätettäisiin se tietty ruoka-aine pois, koska "mitään ei saa vältellä turhaan".

Tätä mantraa toistellaan ymmärtämättä mitä se oikeasti tarkoittaa. Turhaan välttäminen tarkoittaa sitä, että jos naapurin Liisa-vauvalle on porkkana-allergia, niin emme varmuuden vuoksi anna porkkanaa omalle Ville-vauvallemme. Kun taas ihan tarpeellista välttämistä on sellainen, että jos Villekin saa oireita porkkanasta, niin hänelle ei sitten syötetä sitä ja rasvata ihottumia piiloon kortisonirasvalla (joka ei ole niin harmitonta kuin välillä annetaan ymmärtää).

No niin. Allergiapurkaus oli siinä! Meidän poikamme on siis allerginen monelle ruoka-aineelle ja meille lääkäri on sanonut, että niitä ruoka-aineita ei tarvitse koittaa tarjota uudelleen ennen kuin kolmen ja seitsämän vuoden kynnysiässä. Kolme ja seitsämän ovat kuulemma sellaisia ikiä, jolloin jotku allergiat helpottavat. Osa allergioista on sitten elinikäisiä. Nähtäväksi jää, mitkä. Mutta niitä testaamme siis vasta sitten kolmen ja seitsämän vuoden iässä! Tämän ikäistä allergista lasta ei tarvitse siedättää millekään.

Paluu maanpinnalle

Uh-huh. Heti kun aloin pohtia mahdollista töihinpaluuta, kroppa ilmoitti oman mielipiteensä asiasta. Tänä aamuna tein niinkin hurjan jutun, kuin kävin suihkussa ja kylvetin poikamme samalla! Ei kuulosta raskaalta, eihän? No minun kohdulleni se oli kuitenkin aivan liikaa ja sain "nauttia" suuresta määrästä ikäviä supistuksia.

Olimme sopineet mammojen kanssa treffit perhekahvilaan, ja halusin todella mennä sinne. Ja tiesin, että saan lähinnä vain istua siellä, koska muut voivat katsoa Vauhtihirmun perään. No, tänään oli tietenkin sellainen päivä, että puolet ajasta joku muu kelpasi ja puolet ajasta mamman piti istua vieressä. Onneksi kuitenkin vain istua, vaikkei se lattialla istuminen supistusten kanssa mitään herkkua olekaan.

Pääsimme sieltä ehjin nahoin kotiin, jonne mies oli jo palannut aamuvuorosta. Sain siis syödä vatsani täyteen valmista ruokaa ja painua sohvalle makaamaan. AAhhhh. Pikkuhiljaa neljän tunnin jälkeen supistukset hellittivät ja nyt elämä voittaa jälleen. Tästä mammasta ei siis välttämättä ole töihin tällä hetkellä, jos aamulla suoritettu suihkussa käyminen vie jo kaikki päivän voimat.

Tasaisempaa arkea vuoristoradan jälkeen

Juuri nyt elämässä tuntuu olevan menossa vähän rauhallisempi jakso. Olen siis raskaana viikolla 29+6 eli seitsämännellä kuulla. Meillä on 2,5-vuotias poika, joka on kotihoidossa. Mies käy kaksivuorotyössä ja puuhastelee vapaa-ajallaan kaikenlaista remontoinnista aidanrakentamiseen ja metsästämisestä auton ruuvailuun. Minun harrastukseni jäivät loppukesästä tauolle. Toivotaan, että pääsen niiden pariin sitten keväällä.

Syksy on ollut kaikkea muuta kuin rauhallinen. Olin pakkolevossa seitsämän viikkoa supistusten ja etisen istukan takia. Ystäväni sai pienen keskosvauvan. Olimme ostamassa metsäpalstaa, joka paljastuikin ei-niin-kivaksi, joten jouduimme pikaisesti päättämään, mikä meidän unelmamme oikein on, ja millä ehdoilla olemme valmiit toteuttamaan sen.

Minun piti syksyllä aloittaa insinööriopintojeni viimeinen vuosi. No, ei sitä paljoa sohvan pohjalta aloiteta. Se on yksi syy, miksi blogi (ja sen nimi) vaihtui. Saattaa olla, että minusta ei koskaan tule insinööriäitiä. Hukkamamma taas olen jo valmiiksi. Lisäksi minun piti mennä töihin seitsämäksi viikoksi hoitovapaan ja uuden äitiysloman välissä. Olen töistä sairaslomalla nyt näiden supistusten takia.

Työpaikka on vakituinen, joten sairasloma sieltä ei siinä mielessä ole totaalinen katastrofi. Se on kuitenkin harmittava takaisku, koska olin todella innoissani odottanut muutaman viikon työpätkää ennen kuin jään taas pitkäksi aikaa kotiin. Mutta minkäs teet? Jos kroppa ei anna periksi niin se ei sitten anna. Pakko levätä ja odottaa töihinpaluuta. Minulla on vielä pieni mahdollisuus päästä töihin yhdeksäksi työpäiväksi. Toivokaamme parasta!

Olen päässyt pois pakkolevosta, mutta rauhallisesti pitää ottaa. Lisäksi käymme tiheästi tutkimuksissa tuon istukan takia. Uutena yllätyksenä tutkimuksissa paljastui se, että vauva ei kasva ihan tarpeeksi hyvin. Hänen kasvunsa tipahti keskikäyrältä alakäyrälle kahdessa viikossa. Viime kontrollissa hän oli kasvanut hyvin, enkä minä voi kuulemma vaikuttaa vauvan kasvuun millään tavalla (koska pidän huolen itsestäni ihan jo muutenkin), joten yritän olla stressaamatta asiaa ihan koko aikaa.

Koska syksy on ollut aikamoinen katastrofi, tämä suhteellisen rauhallinen arki tuntuu ihanalta. Arkisin käymme pojan kanssa perhekahviloissa ja avoimessa päiväkodissa. Viikonloppuisin hengailemme kotosalla ja saamme välillä nauttia ystävien vierailuista. Ulkoilu on ikävä kyllä aika rajallista, koska supistukset muistuttavat itsestään heti jos vähänkin kävelee. Mutta nyt nautin siis näistä pienistä asioista, joita voin tehdä kotona. Muun muassa leipominen, pyykinpesu ja ruuanlaitto ovat luksusta, kun niitä SAA tehdä pitkästä aikaa!

Unia

Raskaana olevat näkevät välillä vähän hassuja unia. Jotku teistä tietävät, miltä sukkapuikkosupistukset tuntuvat. Muille tiedoksi, että ne tuntuvat siltä kuin joku tökkisi sinua sukkapuikolla tuonne alakertaan. Ei siis kovin mukavaa.

Puuhastelin eilen tavanomaista enemmän, mikä tietenkin kostautui supistuksina. Jotka jatkuivat myös yöllä. Ilman, että heräsin niihin. Mistä sitten tiedän, että ne jatkuivat yölläkin? No, kun näin sellaista unta, jossa joku hullu murhaaja yritti tappaa minua ja hän muun muassa tökki minua sukkapuikoilla haaruksiin. Unessa sitten myös näin ne veriset sukkapuikot ja minua kiidätettiin ambulanssilla synnyttämään. Siihen minä sitten heräsin.

Toissayönä näin unta jossa olin synnyttämässä (ilman murhaajia ja sukkapuikkoja). Synnytys eteni mukavan rauhallisesti. Koko unen tuntu oli hyvin rauhallinen. Näin unessa myös selkeästi yhden numeron. Se numero näkyi selväsi kahdessa paikassa. Toinen niistä oli ihan unen lopussa, kun kävelin pois synnytyshuoneesta pidellen sylissäni vastasyntynyttä vauvaamme. Käännyin unessa katsomaan, mikä oli synnytyshuoneemme numero. Ja tämä numero oli se sama, joka näkyi aikaisemminkin unessa.

En kerro teille vielä, mikä se numero oli. Vaikken "usko uniin", enkä normaalitilassa (siis ei-raskaana-olevana) näe mitenkään erityisen erilaisia unia, niin tässä unessa oli jotain erilaista. Tunnelma oli aivan erilainen, mitä olen kokenut missään aiemmassa unessa. Kaikki oli hyvin rauhallista. Synnytys eteni tasaisesti ilman kummempaa draamaa. Minulle jäi unen jälkeen sellainen tunne, että sillä kyseisellä numerolla on jotain merkitystä.

Nähtäväksi jää, onko se numero lapsemme syntymäpäivä, vai onko se jollain muulla tavalla merkityksellinen. Ehkä on, ehkä ei. Kerron teille sitten kun vauva on syntynyt.

Uusi alku

Ehdin kirjoittaa Insinööriäiti-blogia kymmenisen kuukautta. Viime aikoina minusta on tuntunut, että blogin alkuperäinen tarkoitus on täytetty. Kaaos järjestykseen - pala palalta ei tunnu enää ajankohaiselta. Palaset ovat loksahtaneet kohdilleen.

Mutta bloggaamista en halua lopettaa, joten on aika aloittaa uusi blogi. Vanhat kirjoitukset on siirretty arkistoon, josta käyn kaivelemassa niitä tarvittaessa. Siellä on paljon tekstejä, muun muassa imettämiseen ja sen lopettamiseen liittyviä, joita on käyty lukemassa todella paljon. Voin laittaa niitä tänne uuden blogin puolelle tarvittaessa.

Insinööriäiti-blogia kirjoitin anonyymina. Tämän blogin kohdalla olen ajatellut menetellä toisin. En aio julkisesti kuuluttaa, kuka Hukkamamma on, mutta aion lisäillä tänne valokuvia muun muassa kodistamme, koiristamme ja erilaisista arjen tapahtumista. Tutut saattavat tunnistaa minut niistä.

Toivottavasti Inssiäidin lukijat löytävät tänne uuden blogin puolelle! Kirjoitusten aiheet tulevat pysymään aika samanlaisia, eli pääosassa ovat äitiys, lapset ja vanhemmuus. Lisäksi työt ja opiskelu sekä remontointi ovat aina taustalla kulkevia aiheita.

Minä, blogin kirjoittaja, olen siis hivenen alle kolmikymppinen toista lastaan odottava äiti. Minulla on aviomies, jota blogissa kutsutaan Haaveilijaksi ja 2,5-vuotias poika, jota kutsutaan Vauhtihirmuksi. Perheeseen kuuluu lisäksi suurikokoinen kotikoira Seniori ja keskikokoinen metsästyskoira Juniori. Asumme omakotitalossa pienehkössä kaupungissa Suomen länsirannikolla.

Lisää tietoa minusta, ajatuksistani ja meidän perheestä tulee sitten matkan varrella. Nyt on aika laittaa välipalaa ja lähteä sen jälkeen käymään pojan kanssa postissa.