...on paikka, jossa olen käynyt viimeksi yli kaksikymmentä vuotta sitten. En edes tiennyt, että sitä järjestetään edelleen. Enkä silloin reilu parikymmentä vuotta sitten tiennyt (tai enää muistanut), kuka sen järjestää. Kuitenkin, viime sunnuntaina olin siellä pojan ja miehen kanssa.
Ja ihanaahan siellä oli! Kunnes poika huomasi, että siellä lauletaan ja hänen huuliharppunsa on kotona! Vauhtihirmu ei pahemmin laula (liekö äitiään fiksumpi ja tietää jo tuossa iässä, että meidän perheestä kukaan ei osaa laulaa?), eikä hän oikein leikikään musiikin tahdissa (niitä hämähämähäkki-juttuja). Mutta hän tanssii ja soittaa ja taputtaa rytmiä käsillään!
Poika päästi niin surullisen itkun, eikä millään halunnut enää jäädä juhliin ilman huuliharppuaan, joten kiltti isänsä lähti sitä kotoa hakemaan. Onneksi, koska sen jälkeen juhlista tuli aivan mahtavat! Kun muut tanssivat ja lauloivat piirileikkejä isossa ympyrässä, Vauhtihirmu seisoi siellä keskellä ja soitti huuliharppua. Hän oli todella hellyyttävän näköinen siellä vieraiden ihmisten keskellä soittaessaan ja keinuessaan soiton tahtiin!
Samoin kun oli leikki, jossa piti tanssia aina musiikin soidessa ja sitten pysähtyä musiikin hiljetessä, niin poika soitti huuliharppua. Ja lopetti aina kun musiikki loppui. Kosketinsoittaja katseli poikaa hymyillen ja minä olin pakahtua ylpeydestä noin rohkeasta pojasta.
Kävimme muskarissa pojan ollessa pieni, eli kolmen kuukauden iästä vuoden ikään. Silloin leikitimme ja lauloimme myös kotona. Eikä poika osannut vielä siinä iässä vastustella minun laulamistani. Heh. Nykyään avoimessa päiväkodissa on lauluhetki pari kertaa viikossa, ja aina kun minä yritän muiden vanhempien mukana laulaa ja leikkiä (niitä hämähämähäkki- ja muita juttuja), niin poika tulee luokseni ja sanoo: "Hiljaa." Ja pitää käsistäni kiinni, jotta en voi leikkiä.
Tuolla joulujuhlassa yritin myös leikkiä muiden mukana. Poika tuli sieltä piirin keskeltä luokseni ja ja sanoi: "Hiljaa." Ja piti käsistäni kiinni, jotten voi leikkiä. Pitää varmaan tämän mamman pikkuhiljaa tajuta olla hiljaa... Olen kyllä luvannut olla maailman noloin mutsi, mutta jos pojalle olisi sattumalta suotu sävelkorvaa, niin minun kiekumiseni taitaa oikeasti olla tuskaista kuultavaa...
Samoin kun oli leikki, jossa piti tanssia aina musiikin soidessa ja sitten pysähtyä musiikin hiljetessä, niin poika soitti huuliharppua. Ja lopetti aina kun musiikki loppui. Kosketinsoittaja katseli poikaa hymyillen ja minä olin pakahtua ylpeydestä noin rohkeasta pojasta.
Kävimme muskarissa pojan ollessa pieni, eli kolmen kuukauden iästä vuoden ikään. Silloin leikitimme ja lauloimme myös kotona. Eikä poika osannut vielä siinä iässä vastustella minun laulamistani. Heh. Nykyään avoimessa päiväkodissa on lauluhetki pari kertaa viikossa, ja aina kun minä yritän muiden vanhempien mukana laulaa ja leikkiä (niitä hämähämähäkki- ja muita juttuja), niin poika tulee luokseni ja sanoo: "Hiljaa." Ja pitää käsistäni kiinni, jotta en voi leikkiä.
Tuolla joulujuhlassa yritin myös leikkiä muiden mukana. Poika tuli sieltä piirin keskeltä luokseni ja ja sanoi: "Hiljaa." Ja piti käsistäni kiinni, jotten voi leikkiä. Pitää varmaan tämän mamman pikkuhiljaa tajuta olla hiljaa... Olen kyllä luvannut olla maailman noloin mutsi, mutta jos pojalle olisi sattumalta suotu sävelkorvaa, niin minun kiekumiseni taitaa oikeasti olla tuskaista kuultavaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti